Kylässä

Ennenvanhaan, kun kahvihammasta oikein kovasti kolotti, varma tapa päästä tuosta kiusallisesta vaivasta oli pistäytyä kyläpaikassa. Mikäpä olikaan mukavampaa kuin vaihtaa kahvikupposen ääressä  muutama mehevä juoru. Nyttemmin tämä hauska vanha tapa - kyläily - on jäänyt historiaan. Se on sääli, sillä minulla siihen ainakin liittyy vallan mukavia muistikuvia. Varsinkin siihen yhteen kyläreissuun.

 

Siispä ajauduin eräänä lauantai-iltapäivänä kyläpaikkaan. Ja niinkuin asiaan kuului,  vieraalle oli yleensä tapana tarjota myös pullakahvit. Talon rouvan pannessa kahvipannun porisemaan huomasikin hän, että kahvileipävalikoima näytti perin köyhältä. Pakastimestakaan ei löytynyt apua ongelmaan, joten ei auttanut muu kuin laittaa talon tytär kauppa-asialle. 

 

Koitin siinä maltillisesti toppuuttaa isäntäväkeä, ettei suinkaan minun vuokseni tuollaista operaatiota tarvitsisi järjestää, mutta asia oli jo saatettu vireille. Näin raapusti isäntä tytölle shekin, savuke suupielessä lisäten vielä, että voisi tuoda hänelle samalla pari tupakka-askia. Pienen hetken kuluttua tytär istua köröttikin autossa veljensä kanssa matkalla tärkeille ostoksille. 

 

Mutta eipä ehtinyt kahvipannu pitää vielä kunnon porinaa, kun tytär takaisin palasi, kalpeana kuin kalkkilaivan kapteeni. Ehdimme jo pelätä pikkuveljelle jotain sattuneen, mutta ei sentään, vaan jotain muuta oli luvassa: Tytär kertoi jättäneen lähtiessään shekin auton katolle, eikä pysähtyessään sitä enää siitä löytänyt. Oliko tuo nyt ihme. Navakka talvinen puhuri oli kevyen paperilappusen pois lennättänyt. Ja tuskinpa se olisi auton katolla muutenkaan kovin kauan aikaa pysynyt.

 

Eikä siinä auttanut muu kuin lähteä porukalla tuota kallisarvoista maksuvälinettä maastosta naaraamaan, mutta kovin oli tuloksetonta etsiskelymme. Sehän nyt oli muutenkin selviö, sattui vaan olemaan niin ikävä asia, että shekki oli vihkon viimeinen, ja isäntä kovana tupakkamiehenä joutuisi olemaan kiusallisen hermopaineen alaisena kokonaisen viikonlopun. Lähinnä sen vuoksi tuota epäonnistumiseen tuomittua yritystä koetimmekin läpi viedä. Sen kyläreissun juorut läpikäytiinkin suurelta osin ulkona ja jämät jätettiin pullattoman pöydän ääreen, johon ulkosalta tyhjin toimin, pitkän tovin kuluttua palattiin.

 

Seuraavan kerran, kuukausien päästä, kun kyseiseen kyläpaikkaan uudelleen tuli asiaa, sainkin huomata, että vahingosta oli viisastuttu. Siellä näet sattui olemaan kaikki herkut valmiina pöydässä. Taisinpa siinä oikein ääneen ihmetellä, miksi pöytä näytti olevan suorastaan notkonaan leivonnaisia. Samantien sain kuulla, että naapurin poika oli löytänyt läheisestä metsästä, kevätauringon sulattamasta lumihangesta,  sellaisen kellertävän paperilappusen. Kuukausia aikaisemmin tuulen viemän shekin. 

 

Istahdin pöytään ihmetellen, että sitäkö tässä nyt oikein kakkujen kera juhlittiin. 

 

- No ei varsinaisesti, isäntä ilmoitti naama loistaen, vetäen samalla esiin lompakkonsa. Shekit oli tässä talossa nyt jätetty historiaan. Kevyt ja epävarma maksuväline, jonka tuulikin joskus vei, oli vaihdettu varmempaan ja modernimpaan muovirahaan.

 

Isäntä, jonka karvainen naama koristi tuota muuten niin hailakanväristä muoviläpyskää, oli koekäyttänyt uutta rahaansa.


Leipomosta sillä oli saatukin pöytä täyteen herkkuja. Kyllä näitä kelpasi vieraille tarjota. 

 

Tarina luotu 24.2.1997


Tämä kuva ei liity tarinassa kerrottuun vierailuun. 

​​​​​

Tuplahampurilainen

Nykyajan liike-elämässä kailotetaan usein hyvän palvelun perään. Tämä lienee maassamme kohtalaisen uusi asia, sillä vielä pari vuosikymmentä sitten hyvästä asiakaspalvelusta ei ollut tietoakaan. Ei ainakaan baarien ja ravintoloiden sellaisesta. 


Tosin tuolloin ikäni puolesta en ravintoloiden tasoa päässyt mittaamaan, mutta baarit pidettiin hyvässä kontrollissa istumalla niissä harva-se-ilta. Mutta ikäväkseni joudunkin toteamaan, että nykyisten ravintoloiden palvelualttius tuppaa toisinaan lähentelemään tuota 70-luvun baarien tasoa.

 

Entisaikaanhan noita baareja riittikin, ja ne vetivät puoleensa myös kaikenlaista joutosakkia, jolla ei ollut muuta tekemistä kuin lorvia aikaansa kuluttaen kuppiloissa, korkeintaan muutamalla lantilla baaria rikastuttaen ja sekin tapahtui lähinnä jukeboksin muodossa. 


Tälle joutosakille oli joku viisas keksinyt myös sopivan nimen: ”Lättähatut”. Tuota hauskaa nimeä ei enää käytetä kuin korkeintaan junien yhteydessä, ja nekin taitavat olla jo historiaa. Mutta historiaa on sekin, kun pääsin seuraamaan eräässä baarissa lättähatun ja baarimyyjän välistä kaupankäyntiä. 


Sain seurata aitiopaikalta, kun lättähattu päätti tilata hampurilaisen. Tilauksen kuultuaan myyjä epäuskoisesti kysyi useaan kertaan, että syökö tämä varmasti sen. Lättähattu vakuutti, että hänellä on niin kova nälkä, että söisi vaikka kolme, jos vain rahaa löytyisi yhtä moneen. 


Pitkän tivaamisen jälkeen hänelle sitten hampurilainen pöytään kiikutettiin, ja ahnaasti asiakas ruokaan kävikin kiinni. Palan maistettuaan hän kuitenkin totesi, että kovin on mausteetonta. Niin hän saikin maustekorin pöytään.

Mutta lorauttaessaan HP-kastiketta hampurilaiseensa, tulvahtikin sitä yhtäkkiä pullosta kohtuuttoman suuri annos.  


Niinpä lättähattu viittasi paikalle baarimyyjän ja ilmoitti tälle, että hänen hampurilaisensa on nyt täysin piloilla; yltä päältä HP:ssä. Myyjä ilmoitti ykskantaan, ettei hän ole suinkaan vastuussa, jos asiakas kastikkeella annoksensa tuolla tavoin vuoraa. Siitä syntyikin pitkä ja - ainakin sivusta seuranneelle - mielenkiintoinen sananvaihtopeli, josta ei näyttänyt millään tulevan loppua. 


Mutta asiakkaan sinnikkyys palkittiin ja hän veti lopulta pidemmän korren todeten: ”Kastikkeen tulisi käyttäytyä siten, että se normaalisti tulee pullosta vain taikomalla ulos, niin paksua sen kuuluisi olla. Vedelläkös sitä on jatkettu, kun sen noin luiruksi olette saaneet.” Tämä riitti myyjälle, eikä hän jäänyt sen enempää kuuntelemaan, vaan kääntyi kannoillaan ja suuntasi kulkunsa kohti keittiötä.  


Eikä siinä nälkäinen lättähattu niin kauhean kauan odottanut, kun tuo baariapulainen jo kiikutti hänelle uutta annosta. Mutta sen verran jäi häntä tuo häviö sapettamaan, että hampurilaisen pöytään paiskatessaan sanoi asiakkaalleen: ” Jos vielä tämän sotkette, niin kolmatta ei enää tule.” 


Tarina luotu 3.6.1997